Kun tieto Ainon kuolemasta tuli Väinämöiselle, hän tuli hyvin surulliseksi. Hän itki iltaisin ja aamuin ja kulki lopulta huokaillen meren rannalle. 

 Hän kysyi: 

 “Untamo, kerro minulle: missä Ahtola on? Missä Vellamon neidot asuvat?” 

 Untamo vastasi: 

 “Ahtola on syvällä meren alla utuisen niemen luona. Siellä Vellamon neidot asuvat kallion suojassa.” 

 Väinämöinen lähti veneellään merelle ja alkoi kalastaa. Pian kala tarttui koukkuun, ja hän nosti sen veneeseen. 

 Hän ihmetteli: “Mikä kummallinen kala tämä on? Se ei näytä tavalliselta kalalta.” 

 Kun hän aikoi leikata sen veitsellä ruoaksi, kala loikkasi takaisin mereen. Hetken päästä se nousi pintaan ja puhui: 

 “Oi sinä vanha Väinämöinen! En minä tullut sinun saaliiksesi, en loheksi leikattavaksi enkä ruoaksi aamulle, päivälle tai illalle.” 

 Väinämöinen kysyi kalalta: 

 “Miksi sinä sitten tulit?” 

 Kala vastasi: 

 “Minä tulin sinun puolisoksesi, kainaloosi kanaksi ja ikuiseksi kumppaniksi. Olisin ollut vierelläsi, levittänyt vuoteesi, laittanut päänalusesi. Olisin siivonnut tupasi, lakaisut lattiasi ja tuonut tulen tupaan. Olisin sytyttänyt valkean, paistanut leipää ja leiponut makeaa mesileipää. Olisin kantanut olutta ja laittanut ruokaa pöytään. Mutta en ollut mikään tavallinen kala. Minä olin Aino, Joukahaisen sisar – se neito, jota olet koko ikäsi toivonut.” 

 Sitten kala sanoi vielä: 

 “Voi sinua, vanha Väinämöinen, kun et tunnistanut Vellamon vedenneitoa!” 

 Väinämöinen sanoi surullisena: 

 “Jospa sinä tulisit vielä kerran takaisin.” 

 Mutta Aino ei enää palannut. Hän katosi veden alle ja katosi lopullisesti meren syvyyksiin. 

 Väinämöinen jäi yksin miettimään, miten nyt eläisi. Hän teki suuren nuotan ja alkoi kalastaa. Hän veti verkkoja ristiin rastiin vesissä – salmien halki ja järvien yli. Hän kalasti Väinölän vesillä, Kalevalan rannoilla, syvissä vesissä ja suurilla selillä, sekä Joukolan jokivesissä ja Lapin lahden rannoilla. 

 Väinämöinen sai paljon kaloja – kaikenlaisia meren kaloja – mutta ei saanut sitä kalaa, jota eniten kaipasi: 

 Vellamon vedenneitoa, Ainon hahmoa. Surullisena hän sanoi: 

 “Voi minua, kuinka hölmö olin! Se neito, jota olen kaivannut koko elämäni, oli jo käsissäni. Mutta en tunnistanut häntä ja päästin hänet takaisin mereen.”