Väinämöinen eli Väinölän ahoilla ja Kalevalan kankailla. Hän lauloi viisaita laulujaan maailman synnystä ja muinaisista asioista. Hänen maineensa levisi kauas, aina Pohjolaan asti. 

 Nuori Joukahainen kuuli kylässä puhuttavan Väinämöisen taidoista. Hän suuttui ja sanoi vanhemmilleen:  

“Minä lähden Väinölään. Haluan kilpailla Väinämöisen kanssa ja näyttää, että olen parempi laulaja.” 

 Isä ja äiti varoittivat häntä:  

“Älä lähde. Väinämöinen on suuri tietäjä. Hän voi laulaa sinut lumeen tai suohon niin, ettet pääse enää liikkumaan.” 

 Mutta Joukahainen kerskaili:  

“Isän tieto on hyvää ja äidin vielä parempaa, mutta oma tietoni on suurinta. Minä kyllä voitan hänet.” 

 Hän lähti matkaan ja ajoi kolme päivää, kunnes kohtasi Väinämöisen tiellä. Reet törmäsivät vastakkain. 

 Väinämöinen kysyi:  

“Kuka sinä olet, kun tulet noin ajattelemattomasti vastaan?” 

 Joukahainen vastasi:  

“Minä olen Joukahainen. Mutta kuka sinä olet?” 

 “Minä olen Väinämöinen”, vanha tietäjä sanoi. “Väistä sivuun, sinä olet minua nuorempi.” 

 Joukahainen vastasi: “Ei miehen arvo riipu iästä. Se joka tietää enemmän, saa jäädä tielle. Kilpaillaan laulussa!” 

 Väinämöinen sanoi rauhallisesti: 

 “No kerro sitten, mitä sinä tiedät.” 

 Joukahainen alkoi luetella tietojaan luonnosta ja maailmasta. Väinämöinen kuunteli ja sanoi lopulta: 

 “Tuollainen tieto on lapsen tietoa. Kerro mieluummin maailman syvistä synnyistä.” 

 Joukahainen liioitteli ja sanoi: 

 “Olin itse mukana, kun maailma luotiin, kun taivas asetettiin paikoilleen ja tähdet sytytettiin.” 

 Väinämöinen vastasi: “Valehtelet. Sinua ei nähty silloin.” 

 Joukahainen suuttui ja sanoi:  

“Jos et usko, lähde miekkataisteluun kanssani!” 

 Väinämöinen vastasi:  

“En pelkää miekkaasi, mutta en myöskään taistele kanssasi.” 

 Joukahainen uhkasi:  

“Jos et uskalla, laulan sinut siaksi ja työnnän lantakasaan.” 

 Silloin Väinämöinen suuttui ja alkoi laulaa loitsujaan. Maa tärisi, järvet lainehtivat ja Joukahainen vajosi suohon.  

Joukahainen huusi hädissään:  

“Viisas Väinämöinen! Lopeta laulusi ja päästä minut pois!” 

 Väinämöinen kysyi: 

 “Mitä annat minulle, jos vapautan sinut?” 

 Joukahainen tarjosi: 

 “Ota jouseni.” 

 “En tarvitse”, Väinämöinen vastasi. 

 “Ota veneeni.” 

 “En tarvitse.” 

 “Ota hevoseni.” 

 “En tarvitse.” 

 Lopulta Joukahainen huusi: 

 “Annan sinulle siskoni Ainon vaimoksi!” 

 Se miellytti Väinämöistä. Hän sanoi:  

“Hyvä on.” 

 Hän lopetti laulunsa ja päästi Joukahaisen suosta. 

 Joukahainen palasi kotiin murheellisena. Äiti kysyi:  

“Miksi itket, poikani?” 

 Joukahainen vastasi: 

 “Lupasin siskoni Ainon Väinämöiselle vaimoksi, jotta pääsisin vapaaksi.” 

 Äiti iloitsi: 

 “Älä itke. Väinämöinen on suuri ja viisas mies. Hän on hyvä vävy.” 

 Mutta Ainolle tämä ei ollut iloinen uutinen. Hän alkoi itkeä syvästi ja surullisesti. 

 Äiti kysyi häneltä:  

“Miksi sinä itket, Aino? Sinähän saat suuren ja arvokkaan sulhasen.” 

 Aino vastasi: 

 “Äiti, minä itken omaa nuoruuttani. Suren sitä, että minun kaunis tukkani ja vapaa nuoruuteni joutuvat peittymään naisen velvollisuuksien alle.” 

 Aino jatkoi surullisena: 

 “Tätä minä tulen suremaan koko elämäni – nuoruuteni kauneutta, päivän kirkkautta ja maailman ihanuutta. Olisin mieluummin jäänyt nuoreksi ja vapaaksi, elämään lapsena kotipihalla veljeni ja isäni luona.” 

 Äiti vastasi tyttärelleen: 

 “Lakkaa suremasta ja itkemästä. Ei ole syytä olla niin murheellinen. Jumalan aurinko paistaa muuallakin kuin isäsi ikkunoilla ja veljesi portilla. Mäillä kasvaa marjoja ja niityillä mansikoita. Sinä löydät niitä muuallakin maailmassa – ei vain isäsi pelloilta ja veljesi kankailta.