Mieleni tekee laulaa ja kertoa vanhoja tarinoita, kansamme muinaisia lauluja.  

 Veli kulta, tule laulamaan kanssani, sillä harvoin tapaamme näillä Pohjolan syrjäisillä mailla.  

 Lyökäämme käsi käteen ja laulakaamme parhaat laulut nuorelle sukupolvelle. Nämä sanat ovat peräisin muinaisilta ajoilta: Väinämöisen viisaudesta, Ilmarisen pajasta ja Kalevalan mailta.  

 Isä lauloi näitä vuollessaan kirvestä ja äiti opetti niitä kehrätessään. Minä opin niitä lapsena karjaa paimentaessani metsissä ja niityillä. Luonto opetti minulle runoja: tuuli, sade, meri, linnut ja puut.  

 Keräsin nämä sanat yhteen ja säilytin ne arkussa. Nyt avaan sen ja alan laulaa – tämän illan iloksi ja päivän kunniaksi.  

 Näin kerrotaan Väinämöisen synty.  

 Ilmatar, ilman neito, eli yksin taivaan avaruudessa. Lopulta hän laskeutui merelle, jossa tuuli ja aallot hedelmöittivät hänet. Hän kantoi lasta vuosikausia, mutta synnytys ei alkanut.  

 Silloin sotkalintu etsi paikkaa pesälleen. Ilmatar nosti polvensa merestä, ja lintu teki siihen pesän. Sotka muni kuusi kultaista munaa ja yhden rautamunan. Kun munat putosivat mereen ja särkyivät, niiden osista syntyivät maailma: maa, taivas, aurinko, kuu, tähdet ja pilvet.