Aino, Joukahaisen sisar, lähti metsään hakemaan vastoja. Hän taittoi yhden isälleen, toisen äidilleen ja kolmannen veljelleen. Palatessaan kotiin hän kohtasi metsässä Väinämöisen. 

 Väinämöinen sanoi: 

 “Neiti nuori, kanna kauniita koruja minua varten. Sido hiuksesi silkillä ja koristele itsesi.” 

 Aino vastasi: 

 “En kanna koruja sinua varten enkä ketään muutakaan varten. Haluan elää kotonani isäni ja äitini luona.” 

 Hän riisui korunsa ja heitti ne maahan. Sitten hän lähti itkien kotiin. 

 Kotona veli kysyi: 

 “Miksi itket, sisko?” 

 Aino vastasi: 

 “Sormukseni ja helmet ovat kadonneet.” 

 Sisar kysyi: 

 “Miksi itket?” 

 Aino sanoi: 

 “Kullat ja hopeat ovat kadonneet.” 

 Lopulta äiti kysyi: 

 “Miksi itket, tyttäreni?” 

 Aino kertoi Väinämöisen puhuneen hänelle ja pyytäneen häntä koristelemaan itsensä häntä varten. 

 Äiti yritti lohduttaa häntä: 

 “Älä itke. Mene aittaan ja avaa paras arkku. Sieltä löydät kauniita vaatteita ja kultaisia koruja. Ne ovat Kuuttaren ja Päivättären tekemiä.” 

 Äiti kertoi myös, kuinka oli itse nuorena saanut kultaa ja hopeaa metsän jumalattarilta ja palannut kotiin kauniina kuin kukka. 

 Mutta Aino ei lohduttunut. Hän sanoi surullisena: 

 “Olisi ollut parempi, jos en olisi syntynyt. En halua mennä vanhan Väinämöisen puolisoksi. Parempi olisi elää kalojen kanssa meren syvyydessä.”